Kiehtovia ja koskettavia kertomuksia siamilaisista kaksosista

Kannen kuva: Aino Ahtiainen / S&S

Sarah Crossanin säeromaani "Yksi" (englanninkielinen alkuteos "One" 2015, suomentanut Kaisa Kattelus 2018) on saanut huiman hyviä arvosteluja, enkä ihmettele miksi. Teos on yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani ei pelkästään kaksoskirjoista vaan kirjoista ylipäätään. Se imaisee mukaansa ensimmäiseltä sivulta lähtien ja jättää vahvan muistijäljen pitkäksi aikaa. Vaikka se luokitellaankin nuortenkirjaksi, se sopii erinomaisesti myös aikuislukijalle.

Säeromaani rakentuu siis runonomaisesti säkeistä, vaikka se kertookin tarinan ja sisältää myös dialogia. Teos kertoo siamilaisista teinikaksosista Gracesta ja Tippistä, jotka aloittavat uudessa koulussa. Teoksen kertoja on Grace, joka on tytöistä hillitympi ja varovaisempi. Teos käsittelee monia nuortenkirjallisuudelle tyypillisiä aiheita, kuten ulkopuolisuuden tunnetta, ensimmäisiä ihastumisia ja itsenäistymispyrkimyksiä. Toisaalta Gracen ja Tippin kannalta tilanne on merkittävästi monimutkaisempi, sillä he herättävät (lähinnä negatiivista) huomiota missä vain kulkevatkin eivätkä voi itsenäistyä toisistaan. Tippi on vahvasti sitä mieltä, että kumpikaan ei voi rakastua, vaikka historia tunteekin siamilaisia kaksosia, jotka ovat olleet esimerkiksi avioliitossa eri puolisoiden kanssa. Tyttöjen vanhemmat eivät halunneet yrittää erottaa heitä heidän ollessaan pieniä, sillä he eivät halunneet ottaa riskiä toisen lapsen menehtymisestä. Teoksen aikana kuitenkin selviää, että Gracella on sydänsairaus, jonka takia molemmat tytöt kuolevat, jos heitä ei eroteta toisistaan.

Teoksessa tasapainoitellaan kaksosromaaneille tyypilliseen tapaan kaksosten välisen kaiken ylittävän rakkauden ja toisaalta yksilöllisyyden halun välillä. Grace tiedostaa, että sisko on hänelle kaikki kaikessa eikä hän voi elää ilman tätä, mutta toisaalta hän haluaisi tulla joskus kohdatuksi omana irrallisena henkilönään. Tämä korostuu etenkin, kun Grace ihastuu tyttöjen uuteen koulukaveriin ja saa tunteilleen vastakaikua: "Jonin kanssa ollessani / mietin / silmänräpäyksen ajan / millaista olisi / vetäytyä erilleen Tippistä / hetkeksi vain / jotta Jon näkisi minut / sellaisena kuin olen, / yhtenä ihmisenä, / jolla on / erilliset ajatukset, / eikä toisen ihmisen / lisäkkeenä." (s. 232)

Teoksessa päästään Gracen kertojaäänen kautta samaistumaan hyvin vahvasti siamilaisen kaksosen ajatusmaailmaan, mikä on ehdottomasti teoksen suurimpia vahvuuksia. Teos on todella koskettava ja liikuttava monellakin tavalla. Se ottaa myös kantaa siamilaisten kaksosten kohtelemiseen "friikkisirkuksena", kuten Tippi sanoo. Perhe on kieltäytynyt kaikista tarjouksista tehdä tytöistä julkisuuden henkilöitä, kunnes tytöt itse päättävät perheen rahapulan takia suostua mukaan heistä tehtävään dokumenttiin. Huomionhaluinen dokumentti saa kuitenkin pian synkkiä sävyjä Gracen sydänsairauden käytyä ilmi, ja sitä tekevä toimittajakin joutuu pohtimaan arvojaan. Kirjailija on tutustunut siamilaisten kaksosten historiaan ja kirjoittaa kantaa ottavasti näiden kohtelusta kirjan jälkisanoissa. Hän halusi esimerkiksi tuoda esiin sen, että siamilaiset kaksoset eivät välttämättä koe omaa tilannettaan tragediana, toisin kuin ihmiset yleensä olettavat. Gracen ja Tippin fiktiivinen tarina kietoutuu siis osaksi siamilaisiin kaksosiin liittyvää kulttuuriperinnettä.

Kannen kuva: Jussi Karjalainen / Teos

Luin sattumalta samoihin aikoihin toisenkin siamilaisista kaksosista kertovan teoksen, Leena Parkkisen esikoisromaanin "Sinun jälkeesi, Max" (2009). Se kertoo 1900-luvun alkupuolella elävistä siamilaisista kaksosista, Maxista ja Isaacista, jotka ovat lähes koko elämänsä elättäneet itsensä nimenomaan "friikkisirkuksella". He ovat olleet lapsista asti töissä niin sirkuksessa kuin kabareessakin, ja jopa heidän sukulaisensa ovat halunneet tehdä rahaa heidän "friikkiydellään". Teos jatkaa siinä mielessä klassisen siamilaiskaksoskirjallisuuden linjoilla, että siinä on paljon samoja piirteitä kuin aiemmin esittelemässäni Mark Twainin novellissa "Those Extraordinary Twins". Parkkisenkin teoksessa kaksosilla on esimerkiksi paljon erimielisyyksiä ja toinen kaksosista juo paljon alkoholia, mistä toinen ei ole lainkaan mielissään, sillä heillä on yhteinen maksa. Teoksessa painottuu voimakkaasti ajallinen konteksti ja kaksosten elämäntapahtumat, eikä se ole kokonaisuutena niin koskettava kuin Crossanin ensisijaisesti kaksosten sisäistä maailmaa kuvaava romaani. Molemmat teokset antavat kuitenkin kiinnostavan mahdollisuuden päästä kurkistamaan siamilaisten kaksosten elämään.