Blogikuulumisia!

Olen viettänyt ennalta suunnittelematonta blogitaukoa viime kuukaudet, sillä muu elämä on mennyt tutkimuksen edelle. Tällä hetkellä näyttää siltä, että alkanut lukuvuosi kiireineen ei juuri kohenna tilannetta: aloitan kokopäiväiset opinnot, joiden lisäksi opetan sivutoimisesti. En kuitenkaan aio unohtaa tutkimusaihettani, vaan se hautuu odottelemassa vähemmän hektisiä aikoja. Jos jotakin erityisen kiinnostavaa osuu kohdalle, kirjoitan siitä edelleen blogiin tai vähintäänkin mainitsen asiasta Facebook-sivullani (https://www.facebook.com/kaksosetkirjallisuudessa/).

Kesällä luin lähinnä kaikkea ihan muuta kuin kaksosuuteen liittyvää kirjallisuutta, mutta äänikirjana kuuntelin Emma Rousin kevyehkön psykologisen trillerin "Au Pair" (2018). Teos seurailee pitkälti tyypillisen kaksosmysteerin juonikuvioita kummallisine kuolemantapauksineen ja häilyvine identiteetteineen (kuka olikaan kenen lapsi ja kenenkin oikea kaksonen?). Miksikään mestariteokseksi en sitä luonnehtisi eikä se varsinaisesti mitään uutta kaksoskirjallisuuteen tuo, mutta loppukesän lepposaisan kutkuttavaksi lukemiseksi se sopii varsin mainiosti.

Kuva: emmarous.com

Kiinnostavia kaksosjännäreitä

Identtiset kaksoset, varsinkin naiskaksoset, ovat olleet jännityskirjallisuuden ja -elokuvien vakiokuvastoa 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Etenkin 1940-luvulla tehtiin useita trillerielokuvia petollisista kaksossiskoista. Elokuvien juoni etenee yleensä pääpiirteissään niin, että toinen kaksonen on kateellinen toiselle ja yrittää esittämällä kaksostaan esimerkiksi huijata siskoltaan miehen. Usein tarinat päättyvät toisen kaksosen kuolemaan. Tässä mielessä Robert Siodmakin elokuva "Pimeä peili" (The Dark Mirror, 1946, perustuu Vladimir Poznerin romaaniin) on hyvä esimerkki perinteisestä kaksosjännäristä. Siinä hurmaavan Olivia de Havillandin esittämät identtiset kaksoset Terry ja Ruth kieltäytyvät kertomasta, kumpi heistä on syyllistynyt murhaan ja kumpi on syytön. Koska silminnäkijät eivät pysty erottamaan siskoja toisistaan, on rikoksen selvittäminen mahdoton tehtävä. Elokuvasta löytyykin varsin herkullinen kohtaus, jossa rikosta tutkiva poliisi haastattelee naisia toistaen jatkuvasti samaa kysymystä: "Niin mutta kumpi teistä siellä oli?" "Toinen meistä." "Niin mutta kumpi?" "Toinen meistä."

Elokuvassa poliisi saa avukseen kaksostutkimuksiin erikoistuneen psykiatrin, jonka tutkimukseen naiset rahapulassaan suostuvat. Tämä tekee erilaisia testejä, joiden perusteella hän saa selville mieleltään epävakaan kaksosen. Tietystikin hän samaan aikaan rakastuu "kilttiin" kaksoseen. Koko sotkun taustalla on perinteiseen tapaan "pahan" kaksosen kateus "hyvää" kaksosta kohtaan, eikä edellä mainittu aio hävitä peliä. Kaikessa kliseydessäänkin elokuva on aivan erinomaista viihdettä ja kaikin puolin kiehtova kaksostarina, puhumattakaan de Havillandin upeasta roolityöstä täysin erilaisina identtisinä kaksosina.

Samoihin aikoihin elokuvan katsomisen kanssa tulin löytäneeksi kirjastosta Eppu ja Anna Nuotion kirjoittaman kaksosjännärin "Tuplana kiitos!"(2011). Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on numerona 17 kirja, joka kertoo kaksosista, joten teos oli nostettu kirjastossa esille haasteeseen liittyen. Teos on näkökulmatekniikkaan perustuva dekkari, jossa selvitetään tuntemattoman miehen murhaa. Teoksen päähenkilöitä ovat tarinaa ikään kuin sivusta seuraava tarjoilija sekä kaksoset Elisa ja Alisa. Teoksen takakansikin lupaa perinteistä kaksosjännäriä: "Sisareen voi aina luottaa. Vai voiko?"

Teoksen alku lähteekin noudattelemaan perinteistä juonikaavaa, kun Elisa huomaa siskon valehdelleen hänelle ja käyttäneen hänen asuntoaan salaisena tapaamispaikkana. Kaksosten välit ovat läheiset mutta monella tavalla myös kireät. Kumpikaan ei ole tyytyväinen heille muodostuneisiin sosiaalisiin rooleihin. Teos ei onneksi lähde täysin perinteiselle linjalle, vaan juoni muuttuu merkittävästi monimutkaisemmaksi, kun menneisyyden kummallisuudet alkavat paljastua. Niihin sisältyvät muun muassa salassa pidetty adoptio ja kaksosille tehdyt lääketieteelliset kokeet. Teos on kaiken kaikkiaan perushyvä dekkari, vaikkakaan ei juonikuvioistaan huolimatta kovinkaan jännittävä. Omassa tapauksessani kiinnostava kaksostarina kuitenkin korvaa mahdolliset muut puutteet. Erityisen kiinnostavaa on se, että kerrankin kilpailevien kaksosten tarina voi päättyä sovintoon.

Kiehtovia ja koskettavia kertomuksia siamilaisista kaksosista

Kannen kuva: Aino Ahtiainen / S&S

Sarah Crossanin säeromaani "Yksi" (englanninkielinen alkuteos "One" 2015, suomentanut Kaisa Kattelus 2018) on saanut huiman hyviä arvosteluja, enkä ihmettele miksi. Teos on yksi parhaista pitkään aikaan lukemistani ei pelkästään kaksoskirjoista vaan kirjoista ylipäätään. Se imaisee mukaansa ensimmäiseltä sivulta lähtien ja jättää vahvan muistijäljen pitkäksi aikaa. Vaikka se luokitellaankin nuortenkirjaksi, se sopii erinomaisesti myös aikuislukijalle.

Säeromaani rakentuu siis runonomaisesti säkeistä, vaikka se kertookin tarinan ja sisältää myös dialogia. Teos kertoo siamilaisista teinikaksosista Gracesta ja Tippistä, jotka aloittavat uudessa koulussa. Teoksen kertoja on Grace, joka on tytöistä hillitympi ja varovaisempi. Teos käsittelee monia nuortenkirjallisuudelle tyypillisiä aiheita, kuten ulkopuolisuuden tunnetta, ensimmäisiä ihastumisia ja itsenäistymispyrkimyksiä. Toisaalta Gracen ja Tippin kannalta tilanne on merkittävästi monimutkaisempi, sillä he herättävät (lähinnä negatiivista) huomiota missä vain kulkevatkin eivätkä voi itsenäistyä toisistaan. Tippi on vahvasti sitä mieltä, että kumpikaan ei voi rakastua, vaikka historia tunteekin siamilaisia kaksosia, jotka ovat olleet esimerkiksi avioliitossa eri puolisoiden kanssa. Tyttöjen vanhemmat eivät halunneet yrittää erottaa heitä heidän ollessaan pieniä, sillä he eivät halunneet ottaa riskiä toisen lapsen menehtymisestä. Teoksen aikana kuitenkin selviää, että Gracella on sydänsairaus, jonka takia molemmat tytöt kuolevat, jos heitä ei eroteta toisistaan.

Teoksessa tasapainoitellaan kaksosromaaneille tyypilliseen tapaan kaksosten välisen kaiken ylittävän rakkauden ja toisaalta yksilöllisyyden halun välillä. Grace tiedostaa, että sisko on hänelle kaikki kaikessa eikä hän voi elää ilman tätä, mutta toisaalta hän haluaisi tulla joskus kohdatuksi omana irrallisena henkilönään. Tämä korostuu etenkin, kun Grace ihastuu tyttöjen uuteen koulukaveriin ja saa tunteilleen vastakaikua: "Jonin kanssa ollessani / mietin / silmänräpäyksen ajan / millaista olisi / vetäytyä erilleen Tippistä / hetkeksi vain / jotta Jon näkisi minut / sellaisena kuin olen, / yhtenä ihmisenä, / jolla on / erilliset ajatukset, / eikä toisen ihmisen / lisäkkeenä." (s. 232)

Teoksessa päästään Gracen kertojaäänen kautta samaistumaan hyvin vahvasti siamilaisen kaksosen ajatusmaailmaan, mikä on ehdottomasti teoksen suurimpia vahvuuksia. Teos on todella koskettava ja liikuttava monellakin tavalla. Se ottaa myös kantaa siamilaisten kaksosten kohtelemiseen "friikkisirkuksena", kuten Tippi sanoo. Perhe on kieltäytynyt kaikista tarjouksista tehdä tytöistä julkisuuden henkilöitä, kunnes tytöt itse päättävät perheen rahapulan takia suostua mukaan heistä tehtävään dokumenttiin. Huomionhaluinen dokumentti saa kuitenkin pian synkkiä sävyjä Gracen sydänsairauden käytyä ilmi, ja sitä tekevä toimittajakin joutuu pohtimaan arvojaan. Kirjailija on tutustunut siamilaisten kaksosten historiaan ja kirjoittaa kantaa ottavasti näiden kohtelusta kirjan jälkisanoissa. Hän halusi esimerkiksi tuoda esiin sen, että siamilaiset kaksoset eivät välttämättä koe omaa tilannettaan tragediana, toisin kuin ihmiset yleensä olettavat. Gracen ja Tippin fiktiivinen tarina kietoutuu siis osaksi siamilaisiin kaksosiin liittyvää kulttuuriperinnettä.

Kannen kuva: Jussi Karjalainen / Teos

Luin sattumalta samoihin aikoihin toisenkin siamilaisista kaksosista kertovan teoksen, Leena Parkkisen esikoisromaanin "Sinun jälkeesi, Max" (2009). Se kertoo 1900-luvun alkupuolella elävistä siamilaisista kaksosista, Maxista ja Isaacista, jotka ovat lähes koko elämänsä elättäneet itsensä nimenomaan "friikkisirkuksella". He ovat olleet lapsista asti töissä niin sirkuksessa kuin kabareessakin, ja jopa heidän sukulaisensa ovat halunneet tehdä rahaa heidän "friikkiydellään". Teos jatkaa siinä mielessä klassisen siamilaiskaksoskirjallisuuden linjoilla, että siinä on paljon samoja piirteitä kuin aiemmin esittelemässäni Mark Twainin novellissa "Those Extraordinary Twins". Parkkisenkin teoksessa kaksosilla on esimerkiksi paljon erimielisyyksiä ja toinen kaksosista juo paljon alkoholia, mistä toinen ei ole lainkaan mielissään, sillä heillä on yhteinen maksa. Teoksessa painottuu voimakkaasti ajallinen konteksti ja kaksosten elämäntapahtumat, eikä se ole kokonaisuutena niin koskettava kuin Crossanin ensisijaisesti kaksosten sisäistä maailmaa kuvaava romaani. Molemmat teokset antavat kuitenkin kiinnostavan mahdollisuuden päästä kurkistamaan siamilaisten kaksosten elämään.

Sodan erottamat kaksoset

Tessa De Loon koskettava romaani "Kaksoset" (alkuperäisnimi hollanniksi De Tweeling) ilmestyi vuonna 1993. Siitä tehtiin samanniminen elokuva vuonna 2002. Teos kertoo kaksostytöistä, Annasta ja Lotesta, jotka kasvavat vasemmistolaisessa ateistiperheessä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Tytöt eivät ole identtiset vaan hyvinkin erilaiset niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan. Rempseämpi Anna harrastaa näyttelemistä, pidättyväisempi Lotte puolestaan on taitava laulaja. Kun tyttöjen vanhemmat kuolevat, kaksoset erotetaan asumaan eri sukulaisperheisiin. Kiinnostava yksityiskohta on se, että kirjassa erottaminen tapahtuu ikään kuin huomaamatta, kun taas elokuvassa erottaminen ja erossa kasvaminen kuvataan huomattavasti dramaattisimpina asioina.

Anna kasvaa Saksassa köyhässä talonpoikaisperheessä, jossa häntä pahoinpidellään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lotte kasvaa Hollannissa varakkaassa perheessä muun muassa juutalaisten muusikoiden ja taitelijoiden ympäröimänä. Tytöt eivät ole keskenään tekemisissä, sillä Annan kasvattivanhemmat hävittävät Loten kirjoittamat kirjeet. He tapaavat vasta varhaisaikuisina, jolloin he ovat jo merkittävästi erkaantuneet toisistaan: palvelijana työskentelevä Anna suhtautuu varsin kylmäkiskoisesti hyväosaisempaan siskoonsa. Yhteiskuntaluokan lisäksi tyttöjä erottaa sota. Sodan syttyessä he ovat eri puolilla: Anna menee naimisiin SS-sotilaan kanssa, joka kuolee myöhemmin pommituksessa. Anna itse työskentelee miehensä kuoleman jälkeen sairaanhoitajana sotasairaalassa. Lotte puolestaan on kihloissa juutalaisen miehen kanssa, joka yhtäkkiä katoaa ja kokee karmivan loppunsa keskitysleirillä. Loten perhe piilottelee juutalaisia isossa talossaan.

Molempien naisten traumaattiset sotakokemukset erottavat heitä toisistaan entisestään. He tapaavat vasta vuosikymmenten jälkeen ollessaan sattumalta lomalla samassa kylpylässä. Anna ilahtuu siskonsa tapaamisesta, Lotte puolestaan kokee menneisyyden muistelun ja siskonsa innostuksen ahdistavana. He yrittävät jakaa toisilleen elämänkokemuksiaan ja näkökulmiaan sodan eri puolilta, mutta kummankin on vaikea ymmärtää toisen kantaa asioihin. He ymmärtävät väärin, kimpaantuvat ja taas sovittelevat. Edes teoksen loppu ei tuo mielenrauhaa.

Teoksen kerronta on rakennettu näkökulmia vaihtelemalla: välillä kuvataan nykyisyyttä, välillä taas aikaisempien aikojen tapahtumia vuorotellen kummankin naisen näkökulmasta. Rakenne tukee aiheen käsittelyä hienosti. Aihe puolestaan kätkee sisäänsä kiinnostavaa kuvausta kaksosuudesta. Kertomuksia erotetuista ja jälleen toisensa tapaavista kaksosista on paljon, mutta useimmiten kaksosten tapaaminen on yksinomaan positiivista: he löytävät puuttuvan palasensa ja voivat taas elää täyttä elämää. Tässä teoksessa asia on toisin: Etenkin Lotte on oppinut elämään täysin itsenäisesti juuri ajattelematta siskoaan. Hän jopa ajattelee sodan aikana, ettei siskon kuolema haittaisi häntä vaan ikään kuin vapauttaisi hänet. Hänelle siskon kohtaaminen vuosikymmenten jälkeen ei ole lainkaan mieluisaa. Jokin kummallinen side saa hänet kuitenkin jatkamaan tapaamisia ja keskusteluja siskon kanssa: "Väistämätön perheside vaati kuitenkin oikeuksiaan, halusivat he sitä tai eivät. Jokin pakotti heitä soutamaan vastavirtaan, toistensa suuntaan - toinen aktiivisessa valloitushalussaan, toinen harmillisen vetovoiman tahdottomana uhrina, eikä hän pystynyt panemaan vastaan." (s. 388)

Teoksen kaksoskuvauksessa onkin mielenkiintoinen ristiriita. Toisaalta kaksosten suhde varhaislapsuudessa kuvataan symbioottisena, toisaalta taas mustasukkaisuuden ja kilpailun värittämänä. Toisaalta aikuiset naiset kaipaavat jotakin toisissaan, toisaalta taas vierastavat toisiaan. Näkemykset asiaan vaihtelevat henkilön ja ajankohdan mukaan. Kaksoset on toki ennenkin laitettu kertomuksissa taistelemaan maa-alueista, ja esimerkiksi Romuluksen ja Remuksen tapauksessa seuraukset ovat kohtalokkaat. Anna ja Lotte käyvät taistelua vastakkaisilla puolilla enemmän mielissään kuin konkreettisesti, enemmän olosuhteiden uhreina kuin aktiivisina toimijoina. Tietty historiallinen aika ja tietty maantieteellinen sijainti erottavat heidät peruuttamattomasti toisistaan, mikä tarjoaa teoksen kaksoskuvaukselle kiehtovan lähtökohdan ja lukijalle mieleenpainuvan lukukokemuksen.

Eriskummalliset kaksoset elokuvassa "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille"

Elokuvan kaksoset

Tim Burtonin elokuva "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille" ("Miss Peregrine's Home for Peculiar Children", 2016) sopii erinomaisesti joulunajan fantasianälkään. Elokuva perustuu Ransom Riggsin samannimiseen fantasiakirjaan (2011). Tarinassa Luke-poika alkaa selvittää isoisänsä menneisyyteen ja merkilliseen kuolemaan liittyvää salaisuutta ja löytää Neiti Peregrinen lastenkodin, jossa kaikilla lapsilla on jokin erikoinen kyky. Lastenkodissa on myös erikoisesti naamioituneet kaksoset, jotka ovat tarinassa sivuosassa. Satujen sivuosakaksosille tyypilliseen tapaan kaksosia ei nimetä vaan heidät esitellään vain "kaksosina". Myös elokuvan lopputeksteissä he ovat Twin #1 ja Twin #2.

Kaikkien muiden lasten erityiskyky kerrotaan jo tarinan alussa, mutta kaksosten erikoisuus selviää vasta lopputaisteluiden aikana: he pystyvät muuttamaan asioita kiveksi. Esittelykohtauksessa he kaksosille tyypilliseen tapaan tappelevat samasta nallesta, jonka neiti Peregrine halkaisee, jotta molemmat saavat puolikkaan. Heidän naamioidensa syy on mitä ilmeisimmin se, että heillä ei ole tavallisia kasvoja vaan suomuinen iho, käärmemäiset silmät ja terävät kulmahampaat. Kaksoset eivät puhu elokuvassa mitään, joten heidän luonteensa jäävät katsojalle arvoitukseksi. He kuitenkin vaikuttavat ujoilta ja hyvin toisiinsa kiintyneiltä. He kommunikoivat vain toistensa kanssa örisemällä. Kirjassa viitataan heidän telepaattiseen yhteyteensä.

Alkuperäisen valokuvan kaksoset

Ransom Riggs sai alun perin idean kirjaansa vanhoista valokuvista, joista hän keksi kirjan eriskummalliset henkilöt. Valokuvat toimivat kirjan kuvituksena. Kaksosista on kirjassa peräti kaksi kuvaa, vaikka he esiintyvät kirjassa vain ohimennen. Kummalliset ja häiritsevällä tavalla pelottavat kuvat herättävät kysymyksen, miksi kaksoset on ylipäätään puettu naamioihin. Toisaalta yli sata vuotta sitten, jolloin kuvat on otettu, pelkästään identtiset kaksoset olivat tarpeeksi kiinnostavat ja kummalliset päästäkseen (tai joutuakseen) esimerkiksi sirkuksen friikkishow'hun. Todennäköisesti naamiot liittyvät johonkin esitykseen.

Olen kirjoittanut jo aiemmin kaksosista kauhugenressä, eivätkä nämä fantasiakaksoset juuri poikkea perinteestä. Kummallisesti naamioitunut, puhumaton lapsi olisi jo yksinään pelottava, mutta kaksi samanlaista naamioitunutta lasta, jotka tekevät samoja asioita, käyttäytyvät samalla tavalla ja elävät ikään kuin omassa kuplassaan, ovat huomattavasti kummallisempia ja kiinnittävät enemmän huomiota. Tim Burton käytti kaksosia mainoskikkana ennen elokuvan julkaisemista: kaksosia näyttelevät Joseph ja Thomas Odwell pukeutuivat elokuvan asuihin ja kulkivat pitkin Lontoota aiheuttamassa hämmästystä. Kaksosten aiheuttama huomioarvo oli taattu.

             

Elise ja Eryka - yksinäisten kaksosten trauma yhdistää

Elise ja Eryka kohtauksessa, jossa Elise palauttaa
Erykalle kaksoskirjallisuuden klassikon "Lisen ja
Lotten salaisuus" eikä aio tavata tätä enää.

The Tunnel on brittiläis-ranskalainen jännityssarja, jossa brittipoliisi Karl ja ranskalaispoliisi Elise ratkovat molemmille maille kuuluvia rikoksia. Sarjan toinen tuotantokausi, The Sabotage, on julkaistu vuonna 2016. Siinä toisen kaksosen menettämisen aiheuttama trauma vaikuttaa olennaisesti tapahtumien kulkuun.

Elise Wassermann (Clémence Poésy) on nuori, taitava poliisi, jolla on varsin heikot sosiaaliset taidot. Hän on välillä hyvin suoraviivainen ja töksäyttelee kaikenlaisia asioita. Hän ei myöskään ymmärrä valehtelua tai sarkasmia. Toisaalta hänellä on erinomainen muisti ja huomiokyky. Jo sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella selviää, että Elise on lapsena menettänyt kaksossiskonsa. Molemmat tytöt olivat joutuneet veden varaan, ja isä sai pelastettua vain toisen. Elise pohtii, olisiko isä mieluummin pelastanut hänen siskonsa kuin hänet, jos olisi ehtinyt valita. Hän siis kärsii yksin jääneelle kaksoselle tyypillisestä syyllisyydestä ja alemmuudentunteesta verrattuna kuolleeseen kaksoseen. Toisella kaudella kaksosen menettämisen aiheuttama trauma näkyy etenkin kohdassa, jossa Elisen täytyisi hypätä veteen saadakseen rikollisen kiinni, mutta mielikuva kuolleesta siskosta vedessä saa hänet lamaantumaan täysin.

Sarjan kaksosteema muuttuu hyvin olennaiseksi siinä vaiheessa, kun epäiltynä oleva nuori nainen, Eryka Klein (Laura de Boer), kertoo Eliselle menettäneensä kaksosveljensä lapsena. Hän toteaa menettäneensä toisen puoliskonsa, osan itseään, ja sanoo, ettei kukaan voi ymmärtää sellaista menetystä. Elise kuitenkin ymmärtää, onhan hän kokenut saman. Tämä yhdistävä tekijä muodostaa vahvan siteen naisten välille. Niin vahvan, että se Elisen pyristelyistä huolimatta johtaa lopulta rakastumiseen. Rakastumisensa takia Elise menettää harkintakykynsä eikä pysty näkemään Erykan osaa rikoksessa. Lopulta Eryka vastoin kaikkia odotuksia kuitenkin pelastaa rakkautensa kohteen varmalta kuolemalta ja auttaa rikoksen lopullisessa ratkaisussa. Tästä hyvästä hän saa pitää vapautensa, eivätkä he Elisen kanssa enää kohtaa. Eryka kuitenkin palaa vielä Elisen uniin.

Vaikka sarjassa ei missään vaiheessa nähdä kuin yksin jääneitä kaksosia, on kaksosuus kiinnostavana ja juoneen olennaisesti vaikuttavana seikkana rivien välissä. Sarja toistaa pitkälti jo aiemmin blogissa käsittelemiäni kaksoskertomusten kliseitä, mutta kliseet ovat suoranainen välttämättömyys juonen toimimisen kannalta. Elisen ja Erykan sisällä on tyhjä paikka, jota tavanomainen parisuhde ei pysty täyttämään. Yksin jääneen kaksosen tuska kuvataan erittäin uskottavasti ja koskettavasti, ja katsoja ymmärtää täysin Elisen ja Erykan kaksosen menettämisen traumasta johtuvan vahvan yhteyden. Elisen ja Erykan tarina on kiehtonut katsojia jopa niin paljon, että heistä on useita fanivideoita Youtubessa ja heidän tarinansa jatkosta on kirjoitettu fanifiktiota. Heidän yhteinen tarinansa jatkuu vielä kauan tuotantokauden loppumisen jälkeen.

Toisen kaksosen menettäminen nykygoottilaisessa kirjallisuudessa, osa 4/4 (Louisa Reid: Black Heart Blue)

(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)

Kolmas käsittelemäni romaani on Louisa Reidin nuortenromaani Black Heart Blue (julkaistu 2012).  Se on kertomus Hephzibahista, kauniista kaksosesta, ja Rebeccasta, epämuodostuneesta kaksosesta, jotka asuvat vanhassa pappilassa rakkaudettomien vanhempiensa kanssa. Kaksoset eivät ole tasavertainen pari: Hephzibahin mielestä Rebecca on tylsimys ja Rebecca jääkin aina siskonsa varjoon. He jakavat kammottavan perhesalaisuuden, joka johtaa Hephzibahin kuolemaan. Hephzibah saa keskenmenon odottaessaan isänsä lasta ja sen seurauksena vakavan tulehduksen, johon vanhemmat eivät suostu hakemaan apua. Rebecca tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei vastustanut vanhempiaan asiassa. Hänen täytyy paeta kotoaan tai muutoin häntä odottaa samanlainen kohtalo.

Teoksesta näkyy selkeästi goottilainen tapa korostaa henkilön ahdistusta kammottavan rakennuksen avulla. Pappila on järkyttävän klaustrofobinen ja väkivaltainen alkoholisti-isä kuin paholainen, joka asuu siellä. Rebeccan täytyy vapauttaa itsensä ja siskonsa, jopa Hephzibahin kuoleman jälkeen: ”All Hephzi had ever wanted was to escape; if I could get us both out of the vicarage and off to the summer school, she'd be free. I could let her go then, cut my heart strings and whistle her down the wind, up and into the clouds where she would soar at last. You see, I was right. Hephzi hasn't gone, not yet, not entirely. I kept on calling for her, I didn't give up, and in the end she started to answer me back. - - Three whole months without her. And now that she was really here - - it made the minutes I spent in the vicarage softer, almost bearable.”

Hephzi puhuu Rebeccan pään sisällä kertoen jatkuvasti, mitä tämän tulisi tehdä. Lopulta Rebecca löytää itsestään siskonsa avulla tarpeeksi rohkeutta paetakseen: My teeth clattered in my head and I wrapped my arms tight round myself as the sound of my own screams and the screams coming at me from the walls grew into a cacophony of fear. I backed away, into a corner and stared in horror at the bubbling and groaning paper behind where Hephzi's bed had stood, I saw it balloon and stretch and felt the end of something approach. And then I saw Hephzi. She was there, suddenly, just for a moment, a dancing shadow at the window. It's time, she says. Run now. The door is open, run for your life, my sister. Run!”

Rebecca ei kuitenkaan pysty jatkamaan elämäänsä saamatta ensin anteeksiantoa siskoltaan: ”'Hephz, are you there?' I whispered into the earth. 'I've come to tell you I'm sorry. I know I should have saved you. If I'd been braver. If I'd called for the ambulance sooner. I'm sorry. I love you, Hephz.'  - - Hephzi was there. Of course she was. She'd been there all the time. In the wind on my skin and the sun in my face, - - in the dark of my shadow and the stretch of my stride as I'd run from the vicarage, finally breaking free. As I lay in the sun beside her I felt the wings of her beauty lift me and, as I felt them beat with hope, I knew I could go on. Hephzibah was elsewhere, but also in me.” Rebecca saavuttaa vapauden pyydettyään anteeksi siskoltaan, mutta hän ei jatka elämäänsä yksin, vaan sisko on aina osa häntä.

Vaikka olen vasta raaputtanut aiheen pintaan, tämä tuntuu sopivalta kohdalta lopettaa. Lisään tähän loppuun vielä aiheeseen erinomaisesti sopivan kuvauksen Judith Butlerin traumateoriasta. Butler sanoo, että traumaattiset menetykset ovat tapahtumia, joissa yksilö ymmärtää, ettei hän ole koskaan ollut vain hän itse, vaan hän on aina ollut osa jotakin toista henkilöä. Tämä ei päde mielestäni missään niin hyvin kuin toisen kaksosen menettämisessä, kuten esityksessä käsittelemistäni teoksista huomaa.