(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)
Kolmas käsittelemäni romaani on Louisa Reidin nuortenromaani Black Heart Blue (julkaistu 2012). Se on kertomus Hephzibahista, kauniista kaksosesta, ja Rebeccasta, epämuodostuneesta kaksosesta, jotka asuvat vanhassa pappilassa rakkaudettomien vanhempiensa kanssa. Kaksoset eivät ole tasavertainen pari: Hephzibahin mielestä Rebecca on tylsimys ja Rebecca jääkin aina siskonsa varjoon. He jakavat kammottavan perhesalaisuuden, joka johtaa Hephzibahin kuolemaan. Hephzibah saa keskenmenon odottaessaan isänsä lasta ja sen seurauksena vakavan tulehduksen, johon vanhemmat eivät suostu hakemaan apua. Rebecca tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei vastustanut vanhempiaan asiassa. Hänen täytyy paeta kotoaan tai muutoin häntä odottaa samanlainen kohtalo.
Teoksesta näkyy selkeästi goottilainen tapa korostaa henkilön ahdistusta kammottavan rakennuksen avulla. Pappila on järkyttävän klaustrofobinen ja väkivaltainen alkoholisti-isä kuin paholainen, joka asuu siellä. Rebeccan täytyy vapauttaa itsensä ja siskonsa, jopa Hephzibahin kuoleman jälkeen: ”All Hephzi had ever wanted was to escape; if I could get us both out of the vicarage and off to the summer school, she'd be free. I could let her go then, cut my heart strings and whistle her down the wind, up and into the clouds where she would soar at last. You see, I was right. Hephzi hasn't gone, not yet, not entirely. I kept on calling for her, I didn't give up, and in the end she started to answer me back. - - Three whole months without her. And now that she was really here - - it made the minutes I spent in the vicarage softer, almost bearable.”
Hephzi puhuu Rebeccan pään sisällä kertoen jatkuvasti, mitä tämän tulisi tehdä. Lopulta Rebecca löytää itsestään siskonsa avulla tarpeeksi rohkeutta paetakseen: My teeth clattered in my head and I wrapped my arms tight round myself as the sound of my own screams and the screams coming at me from the walls grew into a cacophony of fear. I backed away, into a corner and stared in horror at the bubbling and groaning paper behind where Hephzi's bed had stood, I saw it balloon and stretch and felt the end of something approach. And then I saw Hephzi. She was there, suddenly, just for a moment, a dancing shadow at the window. It's time, she says. Run now. The door is open, run for your life, my sister. Run!”
Rebecca ei kuitenkaan pysty jatkamaan elämäänsä saamatta ensin anteeksiantoa siskoltaan: ”'Hephz, are you there?' I whispered into the earth. 'I've come to tell you I'm sorry. I know I should have saved you. If I'd been braver. If I'd called for the ambulance sooner. I'm sorry. I love you, Hephz.' - - Hephzi was there. Of course she was. She'd been there all the time. In the wind on my skin and the sun in my face, - - in the dark of my shadow and the stretch of my stride as I'd run from the vicarage, finally breaking free. As I lay in the sun beside her I felt the wings of her beauty lift me and, as I felt them beat with hope, I knew I could go on. Hephzibah was elsewhere, but also in me.” Rebecca saavuttaa vapauden pyydettyään anteeksi siskoltaan, mutta hän ei jatka elämäänsä yksin, vaan sisko on aina osa häntä.
Vaikka olen vasta raaputtanut aiheen pintaan, tämä tuntuu sopivalta kohdalta lopettaa. Lisään tähän loppuun vielä aiheeseen erinomaisesti sopivan kuvauksen Judith Butlerin traumateoriasta. Butler sanoo, että traumaattiset menetykset ovat tapahtumia, joissa yksilö ymmärtää, ettei hän ole koskaan ollut vain hän itse, vaan hän on aina ollut osa jotakin toista henkilöä. Tämä ei päde mielestäni missään niin hyvin kuin toisen kaksosen menettämisessä, kuten esityksessä käsittelemistäni teoksista huomaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti