Kaunokirjallisuudella on valtava
voima. Se toisaalta heijastaa sosiaalista todellisuutta, jossa
elämme, ja toisaalta osallistuu tämän todellisuuden rakentamiseen
ohjaamalla mielikuviamme. Millaisen kuvan kaksosuudesta ja kaksosten
identiteetistä kaunokirjallisuus antaa, ja vaikuttaako tämä kuva
ajatuksiimme kaksosista?
Tosimaailman
kaksosten harvinaisuuteen nähden kaunokirjallisuus on täynnä
kaksosia. Voisi jopa ajatella, että kirjailijat eivät malta jättää
käyttämättä etenkin identtisten kaksosten tarinankerronnalle
antamia mahdollisuuksia. Kaksoset ovat hyvin harvoin kirjallisuudessa
tavallisia, eikä kirjoissa lähes koskaan esiinny kaksoshahmoa,
jonka kaksosuutta ei korostettaisi. Jos kaksonen on kirjallisuuden
henkilö, hän on ensisijaisesti kaksonen ja vasta sitten oma
itsenäinen henkilönsä. Hänet kuvataan aina erojen ja
yhtäläisyyksien kautta suhteessa toiseen kaksoseen. Tämä
kasvattaa stereotypiaa siitä, että kaksonen ilman kaksostaan on
tietyllä tavalla vain puolikas ihminen.
Kuva: Ariko Inaoka |
Ohjaavatko
kaksoskliseet ihmisten ajattelua?
Identiteetti
perustuu eron käsitteeseen: millä tavalla minä olen erilainen kuin
muut ihmiset? Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat erilaisia, mutta
identtisten kaksosten kohdalla identiteetin käsite hieman hämärtyy.
Kaunokirjallisuudessa tätä identiteetin hämärtymistä on
perinteisesti korostettu. Identtiset kaksoset saattavat olla niin
samankaltaiset, että he kokevat olevansa osa kaksostaan ja muut
henkilöt eivät lainkaan erota heitä toisistaan. Heillä on
telepaattisia kykyjä ja he näkevät peilissäkin itsensä sijaan
kaksosensa. Erimunaisten kaksosten tapauksessa on sen sijaan usein
leikitty nimenomaan eroavaisuuksilla: toinen kaksonen on pitkä ja
toinen lyhyt, toinen tumma ja toinen vaalea. Luonteeltaan sekä
identtiset että erimunaiset kaksoset on yleensä kuvattu joko täysin
samanlaisiksi tai täysin erilaisiksi. Näillä seikoilla on
korostettu kaksosuuden koomisuutta tai traagisuutta tyylilajista
riippuen.
Aloitin
juttusarjani kertomalla Jaakobista ja Esausta, jotka tappelivat jo
äitinsä kohdussa, sekä Romuluksesta ja Remuksesta, jotka yhdessä
perustivat Rooman, mutta joiden kilpailu vallasta johti
veljensurmaan. Toisaalta Castorin ja Polluxin veljesrakkaus oli
heille tärkeämpää kuin elämä. Seuraavaksi kuvasin Shakespearen
kaksoskomedioita, joissa huumori perustuu täsmälleen
samankaltaisten kaksosten sekoittumiseen keskenään, sekä
romantiikan ajan traagisia kertomuksia, joissa kaksosten liiallinen
läheisyys muodostuu ongelmaksi. Nämä edellä mainitut klassiset
teemat puolestaan toistuvat uudestaan ja uudestaan niin
kauhukirjallisuudessa kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessakin, ja
kun jotakin asiaa toistetaan tarpeeksi usein, se alkaa väkisinkin
ohjata ihmisten ajattelua.
Ihmisillä on hyvin
vahva mielikuva siitä, millaista on ”oikea kaksosuus”, ja
kulttuurinen kertomusperinteemme on olennaisessa osassa tämän
mielikuvan rakentumisessa. Esimerkiksi kaksospoikien oletetaan olevan
villejä ja tottelemattomia tappelupukareita, ja jo pienikin kaksonen
osaa ihmetellä tämän kliseen toistumista lastenohjelmissa, sillä
hän itse saattaa kokea totuuden aivan erilaiseksi. Usein myös
ajatellaan, että identtisten kaksosten suurinta hupia on esittää
toisiaan ihmisten huijaamiseksi. Kaksosuuden ongelmia korostava
kertomusperinne on todennäköisesti edesauttanut esimerkiksi sitä,
että Yhdysvalloissa oli pitkään tapana laittaa adoptoitavat
kaksoset eri perheisiin, jotta he saavat kasvaa ilman kaksosuuden
oletettuja haittapuolia. Uskallankin väittää, että
stereotyyppiset kaksoskliseet ovat joskus jopa haitaksi kaksosen
identiteetin rakentumisessa ja siinä, miten ulkopuoliset ihmiset
näkevät kaksoset.
Kaksosidentiteetin
moninaisuus
Perinteisessä
kaksoskirjallisuudessa kaksosuus on ollut pysyvä ja hallitseva
ominaisuus eivätkä kaksosten samanlaisuutta tai erilaisuutta
korostavat piirteet ole muuttuneet kertomuksen aikana.
Postmodernilla aikakaudella, 1900-luvun loppupuolelta eteenpäin,
ajatus ihmisen eheästä identiteetistä on kuitenkin kokonaan
kyseenalaistettu: identiteetti ei ole pysyvä vaan se muovautuu koko
ajan. Siitäkin huolimatta kaksonen on kirjallisuudessa edelleen
ensisijaisesti kaksonen ja hänen pitää päästä ainakin
väliaikaisesti eroon kaksosen identiteetistään voidakseen löytää
oman identiteettinsä. Tämä tapahtuu yleensä ottamalla
konkreettista välimatkaa toiseen kaksoseen. Kaksosuuden sisällä
tilaa oman itsen löytämiselle ei kirjallisuudessa juuri ole.
Kaksosen identiteetti kuitenkin muovautuu ja kehittyy tarinan aikana
ja yleensä lopulta kaksonen voi olla samaan aikaan sekä kaksonen
että oma itsenäinen henkilönsä.
Identiteetin
moninaisuus näkyy myös siinä, että ihmisen ajatellaan luovan
identiteettiään performatiivisesti, ”esittämällä” tiettyjä
piirteitä sosiaalisessa ympäristössä. Kulloinkin korostettavat
ominaisuudet voivat vaihdella. Kaksosetkin tavallaan esittävät
kaksosia, kun he tarkoituksella pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin
tai käyttäytyvät samalla tavalla. He siis korostavat niitä
kaksosuuden piirteitä, jotka sosiaalisessa ympäristössä tulkitaan
kaksosuuteen kuuluviksi. Toisaalta kaksoset voivat halutessaan
korostaa erilaisuuttaan, vaikkapa kun toinen leikkaa hiuksensa
lyhyiksi erottuakseen pitkähiuksisesta kaksosestaan. Ulkonäön
muokkaaminen on kirjallisuudessa yleinen tapa päästä eroon
kaksosuuden määrittämästä identiteetistä, ja tämänkaltaisen
irtautumisen kautta kaksonen löytää oman identiteettinsä, jossa
on vaihtelevissa määrin samoja ja erilaisia piirteitä kuin
toisessa kaksosessa. ”Samanlaisuus” ja ”erilaisuus” eivät
siis enää postmodernina aikana ole pysyviä ominaisuuksia, vaan
kaksosuuteen mahtuu molempia; niillä voidaan leikitellä ja ne
muovautuvat ajan kuluessa, aivan kuten jokainen kaksonen tai
kaksosten vanhempi tietää.
(Teksti on aiemmin julkaistu Monikkoperheet-lehden numerossa 3/2017)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti