(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)
Kolmas käsittelemäni romaani on Louisa Reidin nuortenromaani Black Heart Blue (julkaistu 2012). Se on kertomus Hephzibahista, kauniista kaksosesta, ja Rebeccasta, epämuodostuneesta kaksosesta, jotka asuvat vanhassa pappilassa rakkaudettomien vanhempiensa kanssa. Kaksoset eivät ole tasavertainen pari: Hephzibahin mielestä Rebecca on tylsimys ja Rebecca jääkin aina siskonsa varjoon. He jakavat kammottavan perhesalaisuuden, joka johtaa Hephzibahin kuolemaan. Hephzibah saa keskenmenon odottaessaan isänsä lasta ja sen seurauksena vakavan tulehduksen, johon vanhemmat eivät suostu hakemaan apua. Rebecca tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei vastustanut vanhempiaan asiassa. Hänen täytyy paeta kotoaan tai muutoin häntä odottaa samanlainen kohtalo.
Teoksesta näkyy selkeästi goottilainen tapa korostaa henkilön ahdistusta kammottavan rakennuksen avulla. Pappila on järkyttävän klaustrofobinen ja väkivaltainen alkoholisti-isä kuin paholainen, joka asuu siellä. Rebeccan täytyy vapauttaa itsensä ja siskonsa, jopa Hephzibahin kuoleman jälkeen: ”All Hephzi had ever wanted was to escape; if I could get us both out of the vicarage and off to the summer school, she'd be free. I could let her go then, cut my heart strings and whistle her down the wind, up and into the clouds where she would soar at last. You see, I was right. Hephzi hasn't gone, not yet, not entirely. I kept on calling for her, I didn't give up, and in the end she started to answer me back. - - Three whole months without her. And now that she was really here - - it made the minutes I spent in the vicarage softer, almost bearable.”
Hephzi puhuu Rebeccan pään sisällä kertoen jatkuvasti, mitä tämän tulisi tehdä. Lopulta Rebecca löytää itsestään siskonsa avulla tarpeeksi rohkeutta paetakseen: My teeth clattered in my head and I wrapped my arms tight round myself as the sound of my own screams and the screams coming at me from the walls grew into a cacophony of fear. I backed away, into a corner and stared in horror at the bubbling and groaning paper behind where Hephzi's bed had stood, I saw it balloon and stretch and felt the end of something approach. And then I saw Hephzi. She was there, suddenly, just for a moment, a dancing shadow at the window. It's time, she says. Run now. The door is open, run for your life, my sister. Run!”
Rebecca ei kuitenkaan pysty jatkamaan elämäänsä saamatta ensin anteeksiantoa siskoltaan: ”'Hephz, are you there?' I whispered into the earth. 'I've come to tell you I'm sorry. I know I should have saved you. If I'd been braver. If I'd called for the ambulance sooner. I'm sorry. I love you, Hephz.' - - Hephzi was there. Of course she was. She'd been there all the time. In the wind on my skin and the sun in my face, - - in the dark of my shadow and the stretch of my stride as I'd run from the vicarage, finally breaking free. As I lay in the sun beside her I felt the wings of her beauty lift me and, as I felt them beat with hope, I knew I could go on. Hephzibah was elsewhere, but also in me.” Rebecca saavuttaa vapauden pyydettyään anteeksi siskoltaan, mutta hän ei jatka elämäänsä yksin, vaan sisko on aina osa häntä.
Vaikka olen vasta raaputtanut aiheen pintaan, tämä tuntuu sopivalta kohdalta lopettaa. Lisään tähän loppuun vielä aiheeseen erinomaisesti sopivan kuvauksen Judith Butlerin traumateoriasta. Butler sanoo, että traumaattiset menetykset ovat tapahtumia, joissa yksilö ymmärtää, ettei hän ole koskaan ollut vain hän itse, vaan hän on aina ollut osa jotakin toista henkilöä. Tämä ei päde mielestäni missään niin hyvin kuin toisen kaksosen menettämisessä, kuten esityksessä käsittelemistäni teoksista huomaa.
(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)
Prototyyppi yksin jääneen kaksosen syyllisyydestä (ks. esitelmän edellinen osa) löytyy Claire Douglasin romaanista The Sisters (julkaistu 2015). Se kertoo Abista, jonka kaksossisko on kuollut auto-onnettomuudessa. Hänen kammottava salaisuutensa on, että hän on osittain syyllinen siskonsa kuolemaan. Hän yrittää aloittaa uuden elämän uudessa kaupungissa, mutta siskon kuolema ei tietenkään jätä häntä rauhaan. Hänellä on taipumus hullaantua siskoaan muistuttaviin naisiin täyttääkseen tyhjän paikan sisimmässään, ja nyt hän tutustuu Beaan. Hän muuttaa suureen, vanhaan asuntoon Bean ja tämän kaksosveljen Benin kanssa. Abi uskoo, että Bea pystyy ymmärtämään hänen menetystään, koska on kaksonen itsekin. Ongelmaksi muodostuu se, että Abi rakastuu Bean veljeen, josta Bea on hyvin mustasukkainen. Pian talossa alkaakin tapahtua kummallisia asioita. Tämä yhdistettynä peiteltyihin salaisuuksiin ja vanhaan miljööseen tekee teoksesta nykygoottilaisen.
Teos ei ole yhtä kiinnostava tai jännittävä kuin Jääkaksoset, mutta päähenkilö on hyvin uskottava yksin jääneenä kaksosena. Hän kuvailee elämäänsä ilman siskoaan näin: ”I pause, knowing I can't talk about Lucy. What is there to say? That she was my identical twin sister, that I loved her more than anything else in the world, that she was the other part of me, my other half, my better half, and that without her I am lost, in limbo, that it doesn't seem to be right being alive without her, that it's my fault and that I can never forgive myself even if the courts of law did exonerate me. - - As always, I jolt at my reflection. - - I see Lucy everywhere, but never more than when I look in the mirror.”
Abi puhuu myös vanhempiensa menetyksestä ja perheestä ilman toista kaksosta: ”Nearly thirty years of age and I've followed them like a stalker, to this new city where they've come in a bid to try and rebuild their fractured lives. Not much chance of that with me hanging around, reminding them of what they've lost. - - Our family resembles a table with a leg missing; incomplete, forever ruined.” Kaksonen ilman toista kaksosta tuntee siis olevansa ikuisesti puolikas ja toimii vanhemmilleen vain muistutuksena siitä, mitä he ovat menettäneet.
Teoksen lopussa, kaiken Beaan ja Beniin liittyvän draaman jälkeen, Abi löytää uuden siskoaan muistuttavan naisen, mikä saa lukijan ajattelemaan, että sama kuvio alkaa jälleen alusta. Abi on ikuisessa kiirastulessa ilman siskoaan.
(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)
Ennen valitsemieni teosten esittelyä jaan muutamia olennaisia tietoja kaksosista. Kaksoset ovat tietystikin samasta raskaudesta syntyneet jälkeläiset. Kaksoset voivat olla samamunaiset (identtiset), jolloin yksi hedelmöittynyt munasolu on jakautunut kahtia, tai erimunaiset, jolloin hedelmöittyneitä munasoluja on kaksi.
Kaksosraskauden todennäköisyys on noin 1:85. Identtisiä kaksosia syntyy noin yhdestä raskaudesta 250:sta. Kirjallisuudessa ja elokuvissa kaksoset – varsinkin identtiset kaksoset – ovat huomattavasti yleisempiä kuin tosielämässä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että kirjoittajat eivät pysty vastustamaan kaksosten tarinankerronnalle tarjoamia mahdollisuuksia.
Vaikka identtisillä kaksosilla on samat geenit, he eivät ole samanlaisia joka tavalla. Monissa tarinoissa identtiset kaksoset pystyvät kuulemaan toistensa ajatukset, mutta kaksosten välisestä telepatiasta ei ole tieteellisiä todisteita. Jos identtisten kaksosten välillä on jonkinlaista telepatiaa, se johtuu heidän samankaltaisista ajatusmaailmoistaan. Heidän geeninsä ohjaavat heitä kiinnostumaan samoista asioista.
Ensimmäisessä käsittelemässäni romaanissa tapahtuu ehkäpä kamalin asia, jonka kaksosten vanhempi voi kuvitella. Jotkut kaksosten vanhemmat ovat jopa jättäneet kirjan lukemisen kesken sen ahdistavuuden takia. Tässä lainaus teoksesta:
”'Mummy, why do you keep calling me Kirstie?'
I say nothing. The silence is ringing. I speak:
'Sorry, sweetheart. What?'
'Why do you keep calling me Kirstie, Mummy Kirstie is dead. It was Kirstie that died. I'm Lydia.'”
S.K. Tremaynen psykologinen trilleri The Ice Twins (suom. Jääkaksoset) julkaistiin vuonna 2015. Se on kertomus kaksosesta, jonka kaksossisko on kuollut tapaturmaisesti vuotta aiemmin. Teos kuvaa vanhempien näkökulmaa lapsen menettämiseen: tarinan kertojat ovat kaksosten äiti ja isä. He päättävät muuttaa asumaan hylättyyn majakkaan kaukaiselle saarelle paetakseen ihmisten kysymyksiä ja saadakseen uuden alun. Tähän asti teos on kuvaus vanhempien suuresta surusta ja yksin jääneen kaksosen järkyttävästä yksinäisyydestä.
Tarinan kauhistuttavuus alkaa, kun yksin jäänyt kaksonen, Kirstie, yhtäkkiä väittää olevansa kuollut kaksonen, Lydia. Ongelma on, että kaksoset olivat niin samannäköiset, etteivät edes heidän vanhempansa pystyneet erottamaan heitä pelkän ulkonäön perusteella. Vanhemmat eivät itse asiassa voi olla varmoja, kumpi kaksosista on kuollut ja kumpi on elossa. Ainoa todiste on se, että onnettomuuden sattuessa elossa oleva kaksonen sanoi: ”Lydia on pudonnut!” Äiti kyselee tyttöjen opettajalta, onko Kirstie jotenkin muuttunut onnettomuuden jälkeen. Opettaja sanoo, että Kirstie on omaksunut siskonsa piirteitä ja jopa vaihtanut omat ystävänsä siskonsa ystäviin. Perheen koirakin käyttäytyy eri tavalla kuin yleensä, ja koirat pystyvät erottamaan identtiset kaksoset hajun perusteella.
Tarinan edetessä äiti menettää mielenterveytensä asuessaan yksinäisessä majakassa tyttären kanssa, jota hän ei osaa identifioida: ”This is absurd, but my heart flutters with sudden panic. I can't go into my own daughter's room? Something unexpected holds me back, as if there is an evil beyond, a silly, childish horror- film fear of ghosts is fluxing through me. Monsters under the bed, monsters behind the door. My daughter might be in there, smiling at me, in that way. The way she did in the car. Trying to confuse me, to punish me. You let my sister die. You weren't there.”
Kirjailija on selvästikin tehnyt taustatyönsä kaksosuudesta. Esimerkiksi lastenpsykiatrin äidille kertomat tiedot teoksessa ovat täysin oikein. Hän sanoo: ”Identical twins who lose their co-twin have significantly higher scores on four of the eight GEI bereavement scales – they suffer more from despair, guilt, rumination and depersonalization. - - Consider what Kirstie is going through alone: she herself is a living reminder of the deceased sister. Every time she looks in a mirror, she sees her dead sibling. She is also experiencing, vicariously, your confusion. - - Consider how she must dread the approach of solitary birthdays, of facing a life of comparative isolation, after being a twin since birth – she is surely experiencing a loneliness none of us can really comprehend. - - A surviving twin may well feel guilt that she was chosen to live. - - When one twin dies, the other will take over their characteristics, becoming more like the twin that died.'”
Täsmälleen samat asiat löytyvät kaksosten psykologiaa käsittelevistä teoksista. Toisen kaksosen menettämisen seurauksia ovat esimerkiksi muuttuminen eläväksi muistoksi kuolleesta kaksosesta, muiden ihmisten hämmentymisen kohteeksi joutuminen, yksinäisten syntymäpäivien pelkääminen ja oman kaksosuuden kyseenalaistaminen. Yksin jäänyt kaksonen voi tuntea syyllisyyttä siitä, että hän sai jäädä henkiin, varsinkin jos hän kokee olevansa jollakin tavalla syypää tapahtuneeseen ja jos vanhemmat vaikuttavat siltä, että olisivat halunneet mieluummin toisen kaksosen jäävän henkiin. Monet yksin jääneet kaksoset tuntevat vihaa: vihaa heidät hyljännyttä kaksosta kohtaan, vihaa tuottamastaan epäonnesta perheessä, vihaa omasta syyllisyydentunnostaan. Yksin jäänyt kaksonen voi olla vanhemmilleen jatkuva muistutus siitä, mitä olisi voinut olla mutta ei tule enää koskaan olemaan.
