Eriskummalliset kaksoset elokuvassa "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille"

Elokuvan kaksoset

Tim Burtonin elokuva "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille" ("Miss Peregrine's Home for Peculiar Children", 2016) sopii erinomaisesti joulunajan fantasianälkään. Elokuva perustuu Ransom Riggsin samannimiseen fantasiakirjaan (2011). Tarinassa Luke-poika alkaa selvittää isoisänsä menneisyyteen ja merkilliseen kuolemaan liittyvää salaisuutta ja löytää Neiti Peregrinen lastenkodin, jossa kaikilla lapsilla on jokin erikoinen kyky. Lastenkodissa on myös erikoisesti naamioituneet kaksoset, jotka ovat tarinassa sivuosassa. Satujen sivuosakaksosille tyypilliseen tapaan kaksosia ei nimetä vaan heidät esitellään vain "kaksosina". Myös elokuvan lopputeksteissä he ovat Twin #1 ja Twin #2.

Kaikkien muiden lasten erityiskyky kerrotaan jo tarinan alussa, mutta kaksosten erikoisuus selviää vasta lopputaisteluiden aikana: he pystyvät muuttamaan asioita kiveksi. Esittelykohtauksessa he kaksosille tyypilliseen tapaan tappelevat samasta nallesta, jonka neiti Peregrine halkaisee, jotta molemmat saavat puolikkaan. Heidän naamioidensa syy on mitä ilmeisimmin se, että heillä ei ole tavallisia kasvoja vaan suomuinen iho, käärmemäiset silmät ja terävät kulmahampaat. Kaksoset eivät puhu elokuvassa mitään, joten heidän luonteensa jäävät katsojalle arvoitukseksi. He kuitenkin vaikuttavat ujoilta ja hyvin toisiinsa kiintyneiltä. He kommunikoivat vain toistensa kanssa örisemällä. Kirjassa viitataan heidän telepaattiseen yhteyteensä.

Alkuperäisen valokuvan kaksoset

Ransom Riggs sai alun perin idean kirjaansa vanhoista valokuvista, joista hän keksi kirjan eriskummalliset henkilöt. Valokuvat toimivat kirjan kuvituksena. Kaksosista on kirjassa peräti kaksi kuvaa, vaikka he esiintyvät kirjassa vain ohimennen. Kummalliset ja häiritsevällä tavalla pelottavat kuvat herättävät kysymyksen, miksi kaksoset on ylipäätään puettu naamioihin. Toisaalta yli sata vuotta sitten, jolloin kuvat on otettu, pelkästään identtiset kaksoset olivat tarpeeksi kiinnostavat ja kummalliset päästäkseen (tai joutuakseen) esimerkiksi sirkuksen friikkishow'hun. Todennäköisesti naamiot liittyvät johonkin esitykseen.

Olen kirjoittanut jo aiemmin kaksosista kauhugenressä, eivätkä nämä fantasiakaksoset juuri poikkea perinteestä. Kummallisesti naamioitunut, puhumaton lapsi olisi jo yksinään pelottava, mutta kaksi samanlaista naamioitunutta lasta, jotka tekevät samoja asioita, käyttäytyvät samalla tavalla ja elävät ikään kuin omassa kuplassaan, ovat huomattavasti kummallisempia ja kiinnittävät enemmän huomiota. Tim Burton käytti kaksosia mainoskikkana ennen elokuvan julkaisemista: kaksosia näyttelevät Joseph ja Thomas Odwell pukeutuivat elokuvan asuihin ja kulkivat pitkin Lontoota aiheuttamassa hämmästystä. Kaksosten aiheuttama huomioarvo oli taattu.

             

Elise ja Eryka - yksinäisten kaksosten trauma yhdistää

Elise ja Eryka kohtauksessa, jossa Elise palauttaa
Erykalle kaksoskirjallisuuden klassikon "Lisen ja
Lotten salaisuus" eikä aio tavata tätä enää.

The Tunnel on brittiläis-ranskalainen jännityssarja, jossa brittipoliisi Karl ja ranskalaispoliisi Elise ratkovat molemmille maille kuuluvia rikoksia. Sarjan toinen tuotantokausi, The Sabotage, on julkaistu vuonna 2016. Siinä toisen kaksosen menettämisen aiheuttama trauma vaikuttaa olennaisesti tapahtumien kulkuun.

Elise Wassermann (Clémence Poésy) on nuori, taitava poliisi, jolla on varsin heikot sosiaaliset taidot. Hän on välillä hyvin suoraviivainen ja töksäyttelee kaikenlaisia asioita. Hän ei myöskään ymmärrä valehtelua tai sarkasmia. Toisaalta hänellä on erinomainen muisti ja huomiokyky. Jo sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella selviää, että Elise on lapsena menettänyt kaksossiskonsa. Molemmat tytöt olivat joutuneet veden varaan, ja isä sai pelastettua vain toisen. Elise pohtii, olisiko isä mieluummin pelastanut hänen siskonsa kuin hänet, jos olisi ehtinyt valita. Hän siis kärsii yksin jääneelle kaksoselle tyypillisestä syyllisyydestä ja alemmuudentunteesta verrattuna kuolleeseen kaksoseen. Toisella kaudella kaksosen menettämisen aiheuttama trauma näkyy etenkin kohdassa, jossa Elisen täytyisi hypätä veteen saadakseen rikollisen kiinni, mutta mielikuva kuolleesta siskosta vedessä saa hänet lamaantumaan täysin.

Sarjan kaksosteema muuttuu hyvin olennaiseksi siinä vaiheessa, kun epäiltynä oleva nuori nainen, Eryka Klein (Laura de Boer), kertoo Eliselle menettäneensä kaksosveljensä lapsena. Hän toteaa menettäneensä toisen puoliskonsa, osan itseään, ja sanoo, ettei kukaan voi ymmärtää sellaista menetystä. Elise kuitenkin ymmärtää, onhan hän kokenut saman. Tämä yhdistävä tekijä muodostaa vahvan siteen naisten välille. Niin vahvan, että se Elisen pyristelyistä huolimatta johtaa lopulta rakastumiseen. Rakastumisensa takia Elise menettää harkintakykynsä eikä pysty näkemään Erykan osaa rikoksessa. Lopulta Eryka vastoin kaikkia odotuksia kuitenkin pelastaa rakkautensa kohteen varmalta kuolemalta ja auttaa rikoksen lopullisessa ratkaisussa. Tästä hyvästä hän saa pitää vapautensa, eivätkä he Elisen kanssa enää kohtaa. Eryka kuitenkin palaa vielä Elisen uniin.

Vaikka sarjassa ei missään vaiheessa nähdä kuin yksin jääneitä kaksosia, on kaksosuus kiinnostavana ja juoneen olennaisesti vaikuttavana seikkana rivien välissä. Sarja toistaa pitkälti jo aiemmin blogissa käsittelemiäni kaksoskertomusten kliseitä, mutta kliseet ovat suoranainen välttämättömyys juonen toimimisen kannalta. Elisen ja Erykan sisällä on tyhjä paikka, jota tavanomainen parisuhde ei pysty täyttämään. Yksin jääneen kaksosen tuska kuvataan erittäin uskottavasti ja koskettavasti, ja katsoja ymmärtää täysin Elisen ja Erykan kaksosen menettämisen traumasta johtuvan vahvan yhteyden. Elisen ja Erykan tarina on kiehtonut katsojia jopa niin paljon, että heistä on useita fanivideoita Youtubessa ja heidän tarinansa jatkosta on kirjoitettu fanifiktiota. Heidän yhteinen tarinansa jatkuu vielä kauan tuotantokauden loppumisen jälkeen.

Toisen kaksosen menettäminen nykygoottilaisessa kirjallisuudessa, osa 4/4 (Louisa Reid: Black Heart Blue)

(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)

Kolmas käsittelemäni romaani on Louisa Reidin nuortenromaani Black Heart Blue (julkaistu 2012).  Se on kertomus Hephzibahista, kauniista kaksosesta, ja Rebeccasta, epämuodostuneesta kaksosesta, jotka asuvat vanhassa pappilassa rakkaudettomien vanhempiensa kanssa. Kaksoset eivät ole tasavertainen pari: Hephzibahin mielestä Rebecca on tylsimys ja Rebecca jääkin aina siskonsa varjoon. He jakavat kammottavan perhesalaisuuden, joka johtaa Hephzibahin kuolemaan. Hephzibah saa keskenmenon odottaessaan isänsä lasta ja sen seurauksena vakavan tulehduksen, johon vanhemmat eivät suostu hakemaan apua. Rebecca tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei vastustanut vanhempiaan asiassa. Hänen täytyy paeta kotoaan tai muutoin häntä odottaa samanlainen kohtalo.

Teoksesta näkyy selkeästi goottilainen tapa korostaa henkilön ahdistusta kammottavan rakennuksen avulla. Pappila on järkyttävän klaustrofobinen ja väkivaltainen alkoholisti-isä kuin paholainen, joka asuu siellä. Rebeccan täytyy vapauttaa itsensä ja siskonsa, jopa Hephzibahin kuoleman jälkeen: ”All Hephzi had ever wanted was to escape; if I could get us both out of the vicarage and off to the summer school, she'd be free. I could let her go then, cut my heart strings and whistle her down the wind, up and into the clouds where she would soar at last. You see, I was right. Hephzi hasn't gone, not yet, not entirely. I kept on calling for her, I didn't give up, and in the end she started to answer me back. - - Three whole months without her. And now that she was really here - - it made the minutes I spent in the vicarage softer, almost bearable.”

Hephzi puhuu Rebeccan pään sisällä kertoen jatkuvasti, mitä tämän tulisi tehdä. Lopulta Rebecca löytää itsestään siskonsa avulla tarpeeksi rohkeutta paetakseen: My teeth clattered in my head and I wrapped my arms tight round myself as the sound of my own screams and the screams coming at me from the walls grew into a cacophony of fear. I backed away, into a corner and stared in horror at the bubbling and groaning paper behind where Hephzi's bed had stood, I saw it balloon and stretch and felt the end of something approach. And then I saw Hephzi. She was there, suddenly, just for a moment, a dancing shadow at the window. It's time, she says. Run now. The door is open, run for your life, my sister. Run!”

Rebecca ei kuitenkaan pysty jatkamaan elämäänsä saamatta ensin anteeksiantoa siskoltaan: ”'Hephz, are you there?' I whispered into the earth. 'I've come to tell you I'm sorry. I know I should have saved you. If I'd been braver. If I'd called for the ambulance sooner. I'm sorry. I love you, Hephz.'  - - Hephzi was there. Of course she was. She'd been there all the time. In the wind on my skin and the sun in my face, - - in the dark of my shadow and the stretch of my stride as I'd run from the vicarage, finally breaking free. As I lay in the sun beside her I felt the wings of her beauty lift me and, as I felt them beat with hope, I knew I could go on. Hephzibah was elsewhere, but also in me.” Rebecca saavuttaa vapauden pyydettyään anteeksi siskoltaan, mutta hän ei jatka elämäänsä yksin, vaan sisko on aina osa häntä.

Vaikka olen vasta raaputtanut aiheen pintaan, tämä tuntuu sopivalta kohdalta lopettaa. Lisään tähän loppuun vielä aiheeseen erinomaisesti sopivan kuvauksen Judith Butlerin traumateoriasta. Butler sanoo, että traumaattiset menetykset ovat tapahtumia, joissa yksilö ymmärtää, ettei hän ole koskaan ollut vain hän itse, vaan hän on aina ollut osa jotakin toista henkilöä. Tämä ei päde mielestäni missään niin hyvin kuin toisen kaksosen menettämisessä, kuten esityksessä käsittelemistäni teoksista huomaa. 

Toisen kaksosen menettäminen nykygoottilaisessa kirjallisuudessa, osa 3/4 (Claire Douglas: The Sisters)

(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)

Prototyyppi yksin jääneen kaksosen syyllisyydestä (ks. esitelmän edellinen osa) löytyy Claire Douglasin romaanista The Sisters (julkaistu 2015). Se kertoo Abista, jonka kaksossisko on kuollut auto-onnettomuudessa. Hänen kammottava salaisuutensa on, että hän on osittain syyllinen siskonsa kuolemaan. Hän yrittää aloittaa uuden elämän uudessa kaupungissa, mutta siskon kuolema ei tietenkään jätä häntä rauhaan. Hänellä on taipumus hullaantua siskoaan muistuttaviin naisiin täyttääkseen tyhjän paikan sisimmässään, ja nyt hän tutustuu Beaan. Hän muuttaa suureen, vanhaan asuntoon Bean ja tämän kaksosveljen Benin kanssa. Abi uskoo, että Bea pystyy ymmärtämään hänen menetystään, koska on kaksonen itsekin. Ongelmaksi muodostuu se, että Abi rakastuu Bean veljeen, josta Bea on hyvin mustasukkainen. Pian talossa alkaakin tapahtua kummallisia asioita. Tämä yhdistettynä peiteltyihin salaisuuksiin ja vanhaan miljööseen tekee teoksesta nykygoottilaisen.

Teos ei ole yhtä kiinnostava tai jännittävä kuin Jääkaksoset, mutta päähenkilö on hyvin uskottava yksin jääneenä kaksosena. Hän kuvailee elämäänsä ilman siskoaan näin: ”I pause, knowing I can't talk about Lucy. What is there to say? That she was my identical twin sister, that I loved her more than anything else in the world, that she was the other part of me, my other half, my better half, and that without her I am lost, in limbo, that it doesn't seem to be right being alive without her, that it's my fault and that I can never forgive myself even if the courts of law did exonerate me. - - As always, I jolt at my reflection. - - I see Lucy everywhere, but never more than when I look in the mirror.”

Abi puhuu myös vanhempiensa menetyksestä ja perheestä ilman toista kaksosta: ”Nearly thirty years of age and I've followed them  like a stalker, to this new city where they've  come in a bid to try and rebuild their fractured  lives. Not much chance of that with me  hanging around, reminding them of what  they've lost. - - Our family resembles a table with a leg missing;  incomplete, forever ruined.” Kaksonen ilman toista kaksosta tuntee siis olevansa ikuisesti puolikas ja toimii vanhemmilleen vain muistutuksena siitä, mitä he ovat menettäneet.

Teoksen lopussa, kaiken Beaan ja Beniin liittyvän draaman jälkeen, Abi löytää uuden siskoaan muistuttavan naisen, mikä saa lukijan ajattelemaan, että sama kuvio alkaa jälleen alusta. Abi on ikuisessa kiirastulessa ilman siskoaan.

Toisen kaksosen menettäminen nykygoottilaisessa kirjallisuudessa, osa 2/4 (S.K. Tremayne: The Ice Twins)

(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)

Ennen valitsemieni teosten esittelyä jaan muutamia olennaisia tietoja kaksosista. Kaksoset ovat tietystikin samasta raskaudesta syntyneet jälkeläiset. Kaksoset voivat olla samamunaiset (identtiset), jolloin yksi hedelmöittynyt munasolu on jakautunut kahtia, tai erimunaiset, jolloin hedelmöittyneitä munasoluja on kaksi. 

Kaksosraskauden todennäköisyys on noin 1:85. Identtisiä kaksosia syntyy noin yhdestä raskaudesta 250:sta. Kirjallisuudessa ja elokuvissa kaksoset – varsinkin identtiset kaksoset – ovat huomattavasti yleisempiä kuin tosielämässä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että kirjoittajat eivät pysty vastustamaan kaksosten tarinankerronnalle tarjoamia mahdollisuuksia.

Vaikka identtisillä kaksosilla on samat geenit, he eivät ole samanlaisia joka tavalla. Monissa tarinoissa identtiset kaksoset pystyvät kuulemaan toistensa ajatukset, mutta kaksosten välisestä telepatiasta ei ole tieteellisiä todisteita. Jos identtisten kaksosten välillä on jonkinlaista telepatiaa, se johtuu heidän samankaltaisista ajatusmaailmoistaan. Heidän geeninsä ohjaavat heitä kiinnostumaan samoista asioista.

Ensimmäisessä käsittelemässäni romaanissa tapahtuu ehkäpä kamalin asia, jonka kaksosten vanhempi voi kuvitella. Jotkut kaksosten vanhemmat ovat jopa jättäneet kirjan lukemisen kesken sen ahdistavuuden takia. Tässä lainaus teoksesta:

”'Mummy, why do you keep calling me Kirstie?'
I say nothing. The silence is ringing. I speak:
'Sorry, sweetheart. What?'
'Why do you keep calling me Kirstie, Mummy  Kirstie is dead. It was Kirstie  that died. I'm  Lydia.'”

S.K. Tremaynen psykologinen trilleri The Ice Twins (suom. Jääkaksoset) julkaistiin vuonna 2015. Se on kertomus kaksosesta, jonka kaksossisko on kuollut tapaturmaisesti vuotta aiemmin. Teos kuvaa vanhempien näkökulmaa lapsen menettämiseen: tarinan kertojat ovat kaksosten äiti ja isä. He päättävät muuttaa asumaan hylättyyn majakkaan kaukaiselle saarelle paetakseen ihmisten kysymyksiä ja saadakseen uuden alun. Tähän asti teos on kuvaus vanhempien suuresta surusta ja yksin jääneen kaksosen järkyttävästä yksinäisyydestä. 

Tarinan kauhistuttavuus alkaa, kun yksin jäänyt kaksonen, Kirstie, yhtäkkiä väittää olevansa kuollut kaksonen, Lydia. Ongelma on, että kaksoset olivat niin samannäköiset, etteivät edes heidän vanhempansa pystyneet erottamaan heitä pelkän ulkonäön perusteella. Vanhemmat eivät itse asiassa voi olla varmoja, kumpi kaksosista on kuollut ja kumpi on elossa. Ainoa todiste on se, että onnettomuuden sattuessa elossa oleva kaksonen sanoi: ”Lydia on pudonnut!” Äiti kyselee tyttöjen opettajalta, onko Kirstie jotenkin muuttunut onnettomuuden jälkeen. Opettaja sanoo, että Kirstie on omaksunut siskonsa piirteitä ja jopa vaihtanut omat ystävänsä siskonsa ystäviin. Perheen koirakin käyttäytyy eri tavalla kuin yleensä, ja koirat pystyvät erottamaan identtiset kaksoset hajun perusteella. 

Tarinan edetessä äiti menettää mielenterveytensä asuessaan yksinäisessä majakassa tyttären kanssa, jota hän ei osaa identifioida: ”This is absurd, but my heart flutters with sudden  panic. I can't go into my own daughter's room?  Something unexpected holds me back, as if  there is an evil beyond, a silly, childish horror- film fear of ghosts is fluxing through me.  Monsters under the bed, monsters behind the  door. My daughter might be in there, smiling at  me, in that way. The way she did in the car.  Trying to confuse me, to punish me. You let my sister die. You weren't there.”

Kirjailija on selvästikin tehnyt taustatyönsä kaksosuudesta. Esimerkiksi lastenpsykiatrin äidille kertomat tiedot teoksessa ovat täysin oikein. Hän sanoo: ”Identical twins who lose their co-twin have significantly higher scores on four of the eight GEI bereavement scales – they suffer more from despair, guilt, rumination and depersonalization. - - Consider what Kirstie is going through alone: she herself is a living reminder of the deceased sister. Every time she looks in a mirror, she sees her dead sibling. She is also experiencing, vicariously, your confusion. - - Consider how she must dread the approach of solitary birthdays, of facing a life of comparative isolation, after being a twin since birth – she is surely experiencing a loneliness none of us can really comprehend. - - A surviving twin may well feel guilt that she was chosen to live. - - When one twin dies, the other will take over their characteristics, becoming more like the twin that died.'”

Täsmälleen samat asiat löytyvät kaksosten psykologiaa käsittelevistä teoksista. Toisen kaksosen menettämisen seurauksia ovat esimerkiksi muuttuminen eläväksi muistoksi kuolleesta kaksosesta, muiden ihmisten hämmentymisen kohteeksi joutuminen, yksinäisten syntymäpäivien pelkääminen ja oman kaksosuuden kyseenalaistaminen. Yksin jäänyt kaksonen voi tuntea syyllisyyttä siitä, että hän sai jäädä henkiin, varsinkin jos hän kokee olevansa jollakin tavalla syypää tapahtuneeseen ja jos vanhemmat vaikuttavat siltä, että olisivat halunneet mieluummin toisen kaksosen jäävän henkiin. Monet yksin jääneet kaksoset tuntevat vihaa: vihaa heidät hyljännyttä kaksosta kohtaan, vihaa tuottamastaan epäonnesta perheessä, vihaa omasta syyllisyydentunnostaan. Yksin jäänyt kaksonen voi olla vanhemmilleen jatkuva muistutus siitä, mitä olisi voinut olla mutta ei tule enää koskaan olemaan.

Toisen kaksosen menettäminen nykygoottilaisessa kirjallisuudessa (osa 1/4)

(Teksti on suomennettu tiivistelmä konferenssiesitelmästäni "Loss within Twinship", jonka pidin End Games and Emotions: Sense of Ending in Modern Literature and Arts -konferenssissa Helsingissä elokuussa 2017. Julkaisen esitelmän neljässä osassa sen pituudesta johtuen.)

Esitelmäni ”Toisen kaksosen menettäminen” on osa tulevaa väitöskirjaani, jossa tutkin kaksosten identiteettiä ja toisen kaksosen menettämiseen liittyvää perhetraumaa nykygoottilaisessa kirjallisuudessa. Tutkimukseni teoreettinen tausta on kaksostutkimuksessa niin psykologian kuin sosiologian puolella, subjekti- ja identiteettiteorioissa sekä traumatutkimuksessa. Tutkimusaineistoni koostuu kahdeksasta 2000-luvulla julkaistusta romaanista, joissa on gotiikan piirteitä sekä kaksoset päähenkilöinä. Esityksessäni käsittelen kolmea teosta, joissa toisen kaksosen menettäminen on erityisen olennaisessa osassa. Esittelen tutkimukseni pääidean, mutta olen vasta aloittanut tutkimukseni ja teosten analyysin. Keskityn nyt kaksospsykologiaan ennemmin kuin subjekti- ja identiteettiteorioihin ja traumatutkimukseen, jotka ovat nekin erittäin laajoja aiheita.

Nykygotiikka on nykyfiktiota, joka käyttää uudelleen 1800-luvun goottilaisen kirjallisuuden piirteitä. Suurin ero on se, että klassisessa gotiikassa henkilöiden ongelmiin liittyvät ulkoiset olosuhteet ja ympärillä olevat ihmiset, kun taas nykygotiikassa henkilöillä on ongelmia oman persoonallisuutensa ja identiteettinsä kanssa. Tässä onkin genren selkein yhteys kaksosuuteen: uskon, että kaksoset ovat suosittuja nykygotiikassa, sillä he problematisoivat modernin ajatuksen individualismista ja yksilöllisyydestä pelkästään olemalla olemassa. Väitänkin, että kaksoset palvelevat nykygoottilaisen kirjallisuuden päämääriä modernien identiteettiongelmien ja niistä seuraavan melankolian kuvaamisessa.

Goottilaisen kertomuksen tapahtumapaikka on usein jokin vanha ja hylätty paikka, kuten kartano tai hautausmaa. Tähän paikkaan on kätketty henkilöitä vainoavia salaisuuksia heidän menneisyydestään. Vainoaminen voi saada useita muotoja, mutta niihin kuuluu usein henkiä ja kummituksia, jotka tuovat esiin rikokset ja konfliktit, joita ei voi enää salata. Goottilainen fiktio leikittelee usein maallisten lakien ja yliluonnollisten mahdollisuuksien välillä. Kaksosten yliluonnollisiksi tulkitut piirteet, kuten identtisten kaksosten samannäköisyys, tekevät heistä kiinnostavia ja samaan aikaan hieman uhkaavia. Kaksosten uskotaan joskus jopa jakavan saman tietoisuuden ja pystyvän välittämään viestejä telepaattisesti. Nämä seikat sopivat hyvin yhteen goottilaisten elementtien kanssa, vaikkei mitään niihin liittyvää olekaan pystytty tieteellisesti todistamaan.

Lähes kaikki nykygoottilaiset kaksoskertomukset noudattavat samaa kaavaa: Päähenkilöt ovat kaksostytöt ja tarinan tapahtumapaikkana on kartano, vanha pappila, yksinäinen majakka tai muu hieman häiritsevä ja erikoinen paikka. Kaksosilla tai heidän perheellään on jokin kamala salaisuus. Kaksosten välinen jännite tai jokin siihen liittyvä seikka johtaa toisen kaksosen kuolemaan. Tämän jälkeen yksin jäänyt kaksonen kohtaa identiteettiongelmia ilman toista puolikastaan. Hyvin usein selvinnyt kaksonen kuulee siskonsa äänen päässään tai sisko on muuten läsnä, esimerkiksi jonkinlaisena kummituksena.

Se, että lähes kaikissa goottilaisissa kaksoskertomuksissa toinen kaksonen kuolee, tuli minulle yllätyksenä. Kaksosten äitinä koin tämän varsin häiritseväksi. Halusin selvittää, miksi toisen kaksosen menetys on niin suosittu aihe kirjallisuudessa ja mitä suurempia aiheita, kuten identiteettiä ja yksilöllisyyttä, kirjailijat käsittelevät kirjoittaessaan kaksosen kuolemasta. Esitän, että kaksosuuden avulla kirjallisuudessa voidaan käsitellä sellaista traumaa ja surua, joka muussa yhteydessä ei tuottaisi vastaavaa ongelmaa henkilön identiteetille. Kuten yhdysvaltalainen kaksostutkija Nancy L. Segal kirjoittaa: ”Yksinäisyys voi olla kaksoselle erityisen yksinäistä, sillä suurin osa kaksosista ei ole koskaan tuntenut oloaan yksinäiseksi. Kenties tämä on se kaksosuuden erityispiirre, joka erottaa toisen kaksosen menetyksen kaikista muista menetyksistä.”

Voiko kaksosten välinen telepatia pelastaa hengen? (Mary Higgins Clark: Kaksoset)

Mary Higgins Clark on maailman suosituimpia jännityskirjailijoita. Hänet tunnetaan erityisesti tarttuvista juonista, joista useat perustuvat ainakin löyhästi tosielämän tapahtumiin. Hänen kuvauksensa on varsin realistista, mikä vahvistaa lukijan samaistumista tarinoihin ja henkilöihin ja näin osaltaan lisää jännitystä, sillä asiat voisivat tapahtua myös oikeassa elämässä. Tältä pohjalta ajateltuna hänen romaaninsa Kaksoset (Two Little Girls in Blue, 2006) tuntuu perusajatukseltaan hieman erikoiselta: koko tarina perustuu kaksosten väliseen telepatiaan. Vaikka (etenkin identtisten) kaksosten välisestä telepatiasta kerrotaan paljon tarinoita ja media jakaa auliisti näitä ”yliluonnollisia” kertomuksia, mitään tutkimusnäyttöä kaksosten välisestä telepatiasta ei ole olemassa.

Kaksostutkija Nancy L. Segal selittää telepatiaksi tulkitut kokemukset sillä, että identtisillä kaksosilla on samat geenit ja yleensä sama kasvuympäristö, minkä takia he ovat usein kiinnostuneita samoista asioista ja kiinnittävät huomiota samoihin asioihin. Kaksoset ovat yleensä todella läheisiä ja he ajattelevat paljon toisiaan. Se, että kaksonen soittaa toiselle juuri, kun tämä oli aikeissa soittaa, tai se, että kaksoset ostavat samanlaisia vaatteita toisistaan tietämättä, on näistä seikoista johtuvaa sattumaa. Kivun kokemukset esimerkiksi toisen kaksosen synnyttäessä Segal selittää sillä, että kaksonen samaistuu niin vahvasti siskoonsa, että kokee jopa fyysisiä tuntemuksia tätä ajatellessaan. Toisaalta Segal myös toteaa, että se, että jotakin ei ole tieteellisesti pystytty todistamaan, ei tietenkään tarkoita, etteikö ilmiötä voisi olla olemassa. Ainakin tarinat kaksosten välisestä telepatiasta jatkavat omaa elämäänsä ja monet kaksoset itse vannovat kokeneensa telepaattisen yhteyden (toisaalta monet kaksoset myös pitävät kaksosten välistä telepatiaa keksittynä).

Mary Higgins Clark on joka tapauksessa valinnut tämän monia kiinnostavan aiheen teoksensa keskeiseksi teemaksi. Tarinassa kolmevuotiaat kaksostytöt Kathy ja Kelly kidnapataan lunnasrahojen toivossa. Rahojen maksamisen jälkeen vain Kelly palautetaan mukanaan kirje, jossa kerrotaan Kathyn kuolleen. Perheessä alkaa raskas surutyö, mutta Kelly kertoo jatkuvasti siskonsa olevan elossa. Hän kertoo, mitä sisko tekee ja miltä tästä tuntuu. Kukaan paitsi tyttöjen äiti ei usko hänen puheitaan. Higgins Clarkin käyttämän näkökulmatekniikan avulla lukija kuitenkin tietää Kellyn olevan oikeassa, sillä tapahtumia seurataan myös kidnappaajien ja Kathyn näkökulmasta. Jännitettäväksi jää, uskovatko poliisit lopulta Kellyä ja ehditäänkö sisko löytää ajoissa.

Teos on monella tapaa oikein onnistunut jännäri, mutta telepatiakuvaus rikkoo väkisinkin teoksen todentuntuisuuden, johon kirjailija ilmeisesti on kuitenkin pyrkinyt. Mitään muuta yliluonnollisuuteen viittaavaa teoksessa ei ole, kuten ei kirjailijan muussakaan tuotannossa. Tämä on siis jälleen esimerkki siitä, miten kaksosuuteen liitetty ”yliluonnollisuus” on niin kiehtovaa, etteivät kirjailijat malta jättää sen mahdollistamia juonikuvioita käyttämättä, ja toisaalta se myös houkuttelee lukijoita uudestaan ja uudestaan. Kaksosuuden erikoisuudesta kiinnostuneelle lukijalle tämä kirja onkin todellinen löytö!

Kaunokirjallisuus kaksosten identiteetin kuvaajana

Kaunokirjallisuudella on valtava voima. Se toisaalta heijastaa sosiaalista todellisuutta, jossa elämme, ja toisaalta osallistuu tämän todellisuuden rakentamiseen ohjaamalla mielikuviamme. Millaisen kuvan kaksosuudesta ja kaksosten identiteetistä kaunokirjallisuus antaa, ja vaikuttaako tämä kuva ajatuksiimme kaksosista?

Tosimaailman kaksosten harvinaisuuteen nähden kaunokirjallisuus on täynnä kaksosia. Voisi jopa ajatella, että kirjailijat eivät malta jättää käyttämättä etenkin identtisten kaksosten tarinankerronnalle antamia mahdollisuuksia. Kaksoset ovat hyvin harvoin kirjallisuudessa tavallisia, eikä kirjoissa lähes koskaan esiinny kaksoshahmoa, jonka kaksosuutta ei korostettaisi. Jos kaksonen on kirjallisuuden henkilö, hän on ensisijaisesti kaksonen ja vasta sitten oma itsenäinen henkilönsä. Hänet kuvataan aina erojen ja yhtäläisyyksien kautta suhteessa toiseen kaksoseen. Tämä kasvattaa stereotypiaa siitä, että kaksonen ilman kaksostaan on tietyllä tavalla vain puolikas ihminen.

Kuva: Ariko Inaoka

Ohjaavatko kaksoskliseet ihmisten ajattelua?

Identiteetti perustuu eron käsitteeseen: millä tavalla minä olen erilainen kuin muut ihmiset? Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat erilaisia, mutta identtisten kaksosten kohdalla identiteetin käsite hieman hämärtyy. Kaunokirjallisuudessa tätä identiteetin hämärtymistä on perinteisesti korostettu. Identtiset kaksoset saattavat olla niin samankaltaiset, että he kokevat olevansa osa kaksostaan ja muut henkilöt eivät lainkaan erota heitä toisistaan. Heillä on telepaattisia kykyjä ja he näkevät peilissäkin itsensä sijaan kaksosensa. Erimunaisten kaksosten tapauksessa on sen sijaan usein leikitty nimenomaan eroavaisuuksilla: toinen kaksonen on pitkä ja toinen lyhyt, toinen tumma ja toinen vaalea. Luonteeltaan sekä identtiset että erimunaiset kaksoset on yleensä kuvattu joko täysin samanlaisiksi tai täysin erilaisiksi. Näillä seikoilla on korostettu kaksosuuden koomisuutta tai traagisuutta tyylilajista riippuen.

Aloitin juttusarjani kertomalla Jaakobista ja Esausta, jotka tappelivat jo äitinsä kohdussa, sekä Romuluksesta ja Remuksesta, jotka yhdessä perustivat Rooman, mutta joiden kilpailu vallasta johti veljensurmaan. Toisaalta Castorin ja Polluxin veljesrakkaus oli heille tärkeämpää kuin elämä. Seuraavaksi kuvasin Shakespearen kaksoskomedioita, joissa huumori perustuu täsmälleen samankaltaisten kaksosten sekoittumiseen keskenään, sekä romantiikan ajan traagisia kertomuksia, joissa kaksosten liiallinen läheisyys muodostuu ongelmaksi. Nämä edellä mainitut klassiset teemat puolestaan toistuvat uudestaan ja uudestaan niin kauhukirjallisuudessa kuin lasten- ja nuortenkirjallisuudessakin, ja kun jotakin asiaa toistetaan tarpeeksi usein, se alkaa väkisinkin ohjata ihmisten ajattelua.

Ihmisillä on hyvin vahva mielikuva siitä, millaista on ”oikea kaksosuus”, ja kulttuurinen kertomusperinteemme on olennaisessa osassa tämän mielikuvan rakentumisessa. Esimerkiksi kaksospoikien oletetaan olevan villejä ja tottelemattomia tappelupukareita, ja jo pienikin kaksonen osaa ihmetellä tämän kliseen toistumista lastenohjelmissa, sillä hän itse saattaa kokea totuuden aivan erilaiseksi. Usein myös ajatellaan, että identtisten kaksosten suurinta hupia on esittää toisiaan ihmisten huijaamiseksi. Kaksosuuden ongelmia korostava kertomusperinne on todennäköisesti edesauttanut esimerkiksi sitä, että Yhdysvalloissa oli pitkään tapana laittaa adoptoitavat kaksoset eri perheisiin, jotta he saavat kasvaa ilman kaksosuuden oletettuja haittapuolia. Uskallankin väittää, että stereotyyppiset kaksoskliseet ovat joskus jopa haitaksi kaksosen identiteetin rakentumisessa ja siinä, miten ulkopuoliset ihmiset näkevät kaksoset.

Kaksosidentiteetin moninaisuus

Perinteisessä kaksoskirjallisuudessa kaksosuus on ollut pysyvä ja hallitseva ominaisuus eivätkä kaksosten samanlaisuutta tai erilaisuutta korostavat piirteet ole muuttuneet kertomuksen aikana. Postmodernilla aikakaudella, 1900-luvun loppupuolelta eteenpäin, ajatus ihmisen eheästä identiteetistä on kuitenkin kokonaan kyseenalaistettu: identiteetti ei ole pysyvä vaan se muovautuu koko ajan. Siitäkin huolimatta kaksonen on kirjallisuudessa edelleen ensisijaisesti kaksonen ja hänen pitää päästä ainakin väliaikaisesti eroon kaksosen identiteetistään voidakseen löytää oman identiteettinsä. Tämä tapahtuu yleensä ottamalla konkreettista välimatkaa toiseen kaksoseen. Kaksosuuden sisällä tilaa oman itsen löytämiselle ei kirjallisuudessa juuri ole. Kaksosen identiteetti kuitenkin muovautuu ja kehittyy tarinan aikana ja yleensä lopulta kaksonen voi olla samaan aikaan sekä kaksonen että oma itsenäinen henkilönsä.

Identiteetin moninaisuus näkyy myös siinä, että ihmisen ajatellaan luovan identiteettiään performatiivisesti, ”esittämällä” tiettyjä piirteitä sosiaalisessa ympäristössä. Kulloinkin korostettavat ominaisuudet voivat vaihdella. Kaksosetkin tavallaan esittävät kaksosia, kun he tarkoituksella pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin tai käyttäytyvät samalla tavalla. He siis korostavat niitä kaksosuuden piirteitä, jotka sosiaalisessa ympäristössä tulkitaan kaksosuuteen kuuluviksi. Toisaalta kaksoset voivat halutessaan korostaa erilaisuuttaan, vaikkapa kun toinen leikkaa hiuksensa lyhyiksi erottuakseen pitkähiuksisesta kaksosestaan. Ulkonäön muokkaaminen on kirjallisuudessa yleinen tapa päästä eroon kaksosuuden määrittämästä identiteetistä, ja tämänkaltaisen irtautumisen kautta kaksonen löytää oman identiteettinsä, jossa on vaihtelevissa määrin samoja ja erilaisia piirteitä kuin toisessa kaksosessa. ”Samanlaisuus” ja ”erilaisuus” eivät siis enää postmodernina aikana ole pysyviä ominaisuuksia, vaan kaksosuuteen mahtuu molempia; niillä voidaan leikitellä ja ne muovautuvat ajan kuluessa, aivan kuten jokainen kaksonen tai kaksosten vanhempi tietää.  

(Teksti on aiemmin julkaistu Monikkoperheet-lehden numerossa 3/2017)